Maakuntien ruokaperinteitä

Suomessa maakunnilla on erilaisia, omia perinneruokia. Ennen voimakkainakin näkyneet erot ovat vuosien myötä tasoittuneet, mutta silti eroja eri maakuntien välillä on.

Erot tasoittuneet

Vahvat alueelliset erot ruuissa, ruuanvalmistusmenetelmissä ja makutottumuksissa ovat aikojen saatossa tasoittuneet. Kiitos siitä lankeaa muun muassa koululaitokselle, sodan jälkeiselle kotitalousneuvonnalle sekä nykyiselle ketjurakenteiselle kaupalle ja ruuan näkymiselle mediassa.
Suomessa on pääasiassa läntinen ja itäinen ruokaperinne. Tämän karkean kahtiajaon lisäksi yhä vielä löytyy alueellisia, maakunnallisia ja paikallisia erikoisuuksia. Nämä näkyvät erityisesti leivissä, sesonkeina ja juhlissa.

Useat suomalaiset perinneruuat ovat peräisin säätyläisten keittiöistä

Pikkuhiljaa paremman väen herkut tulivat myös tavallisen kansan ulottuville. Hienoston ruokia ryhdyttiin aluksi tarjoamaan talonpoikien juhlissa ja sunnuntaiaterioilla, ja 1900-luvulla monista hienommista ruuista tuli tavallista arkiruokaa. Säätyläisten ruokapöydistä joka kodin ruokalistalle ovat löytäneet tiensä esimerkiksi perunalaatikko, lihapullat, rosolli ja luumukiisseli.

Paikallisuus uudessa arvossa

Hyviä esimerkkejä nykyisistä alueellisista herkuistamme ovat vaikkapa Lapin puikula ja poro, Oulun alueen nahkiaiset, kainuulaiset rönttöset, hämäläinen sahti, Pirkanmaan mustamakkara, saaristoalueen mustaleipä sekä karjalaisten sultsinat. Litteä leipäjuusto on hyvä esimerkki Pohjois-Suomessa ja pohjanmaalla valmistettavasta herkusta. Häme on sahtimaakunta ja Lemin kunta on tunnettu särästään.

Lisäksi monessa maakunnassa uudistetaan ruokakulttuuria monin tavoin. Tilaviinit, pienjuustolat ja -panimot ja Ahvenanmaan ålvados ovat hyviä esimerkkejä suomalaisen ruoantuotannon monimuotoisuudesta ja uudistuskyvystä. Suomessa on noin 2500 aivan pientä paikallista elintarvikejalostajaa, useampi sata hieman suurempaa alueellista toimijaa ja vain kymmeniä valtakunnallisia suuria elintarvikealan yrityksiä. Nämä pienet yritykset ovat juuri niitä, jotka ylläpitävät ja rakentavat suomalaisen ruokakulttuurin paikallista moniulotteisuutta.

Maakuntaruuat

Valitse maakunta alta tai selaa sivua eteenpäin.

Ahvenanmaa

Ahvenanmaan maakunnan yli 6 500 saaren ruokakulttuuri on muovautunut kalastuksen, merenkulun sekä kaupankäynnin myötä piirteiltään omaleimaiseksi. Meri on aina ollut ahvenanmaalaisille elämän edellytys ja niinpä ruokakulttuurinkin pohjana oli kala, joista tärkeimpänä silakka. Maakunnan liharuuat olivat tavallisimmin keitettyä lihaa ja klimppejä keitoissa.

Vielä vuosisata sitten saaristolaiskylät tyhjenivät asukkaistaan syksyn tullen. Kyläläiset, lukuun ottamatta aivan vanhimpia, lähtivät ulkosaaristoon kalastamaan silakkaa tulevan talven varalle. He asuivat yksinkertaisissa mökeissä ulkosaariston luodoilla. Ruoka, keitettyä perunaa ja silakkaa, valmistettiin padoissa.

Leipä oli laivamuonan perusta ahvenanmaalaisilla purjelaivoilla, jotka kiersivät maailman meriä. Kun laivoja valmisteltiin pitkille merimatkoille, kodeissa leivottiin kuumeisesti leipää. Saaren leipomistuotteista kuuluisin on mustaleipä. Mustaleipä sisältää sekä maltaita että siirappia, mikä tekee siitä mehevän. Mustaleipä oli aikanaan pitojen ensimmäinen tarjottava, usein snapsiryypyn kera. Tämä erikoislaatuinen leipä on Ahvenanmaan lisäksi yleinen myös Turun saaristossa.

Pannaria hääjuhlissa

Ahvenanmaa on tunnettu myös pannukakustaan, joka eroaa tavanomaisesta pannarista sisältämällä manna- tai riisipuuroa. Jopa hääjuhlat aloitettiin entisaikaan tarjoamalla vieraille pala pannukakkua. Sitä vaalitaan vieläkin paikallisena kansallisruokana.

Ahvenanmaan rikkauksiin kuuluu erinomaiset omenat ja omenanviljelijät kehittelevätkin jatkuvasti uusia tuotteita. Erikoisuutena on myös karitsanliha, jossa on ainutlaatuinen saariston maku. Tämä maku on peräisin mausteyrteistä, joita lampaat nauttivat kesälaitumillaan saariston saarilla.

Etelä-Karjala

Etelä-Karjalassa syödään särää ja höpsötetään leipää

Itä-Suomi on uuniruoka-aluetta, mikä näkyy myös eteläkarjalaisessa ruokaperinteessä. Maakunnassa liharuuat on valmistettu uunissa erilaisissa vuoissa. Muualla maassa karjalanpaisti lienee Itä-Suomen tunnetuin pitoruoka, mutta paikalliset kutsuvat sitä lihapotiksi. Lemin särä on taatusti paikallinen ruoka, jota ei muualta saa. Särällä tarkoitetaan kaukaloa, jossa liha paistetaan, mutta alun perin säräkaukaloa käytettiin lihan palvaukseen. Nykyään säräkaukaloon lisätään lihan kypsennyksen loppupuolella kuorittuja keitettyjä perunoita. Särän lisukkeena nautitaan ohrarieskaa, kotikaljaa ja jälkiruuaksi rusinasoppaa.

Omintakeiset rieska ja rinkeli

Eteläkarjalainen rieska on hiivalla kohotettua ohraleipää. Joutsenon alueella se valmistetaan puisessa, niin sanotussa höpsötyskupissa, jossa on runsaasti jauhoja ja löysähköä leipätaikinaa. Leipä höpsötetään muotoonsa ja annetaan kohota kulhossa, josta se kumotaan leipälapiolle ja paistetaan uunissa. Joistakin paikallisista leipomoista voi edelleen saada perinteisellä höpsötysmenetelmällä valmistettua muhevaa rieskaa.

Ortodoksinen uskonto löi leimansa ruokailuun

Venäjän ja sen myötä ortodoksisen uskonnon vaikutus eteläkarjalaiseen ruoka-perinteeseen on ollut merkittävää. Venäläisen keittiön antimia ovat muun muassa sienet, hapatetut ruoat, kaaliruoat ja rahka. Ortodoksisen uskonnon vaikutuksesta lukuisat paastonajat loivat karjalaiseen ruokaperinteeseen oman leimansa.

Paastotessa kului kalaa, viljaa, kasviksia ja sieniä. Paastonaika on ollut myös piirakoiden ja hapanmaitotuotteiden yleistymiseen vaikuttanut taustatekijä. Piirakoiden sisään voitiin leipoa sallittuja raaka-aineita, kuten kalaa ja kasviksia. Koska paaston aikana ei saa nauttia maitotuotteita, piti maito aikoinaan osata jalostaa säilyvämpään muotoon hapattamalla se.

Etelä-Pohjanmaa

Etelä-Pohjanmaalla syörähän kropsua

Etelä-Pohjanmaan suomenkielinen alue on vahvaa maa- ja karjatalousaluetta. Kaksikielisellä rannikkoseudulla on kalaisampi ruokaperinne. Maa- ja karjatalouspainotteisuuden takia Etelä-Pohjanmaalle ovat sijoittuneet maan suurimpiin kuuluvat lihajalostus-, maidonjalostus- ja viljateollisuuslaitokset.
Tunnettuja eteläpohjalaisia perinneruokia ovat kova leipä, kropsut, vohlut, kotijuustot, klimppisoppa, ohrakryynipuuro, ruisvelli, läskisoosi sekä silakka- ja veriruuat. Eteläpohjalainen ruoka on yksinkertaista, mutta "piroissa komiaa".

Naamakin pestähän verellä

Juustoja Pohjanmaalla on valmistettu kautta aikojen. Niiden maineikkain edustaja on nykyisin teolliseenkin valmistukseen tullut leipäjuusto. Juustoperinne elää Etelä-Pohjanmaalla voimakasta nousua jalasjärveläisen juustolan tuotannon monipuolistumisen ja pienten tuorejuusto-juustoloiden ansiosta.
Leipäjuuston pohjalaiset perinteisesti paistavat avotulella puisella juustolaudalla. Juustolautaa avotulen loimussa pyörittelemällä juustosta saadaan molemmilta puoliltaan ruskeatäpläinen ja kiinteä. Sitä on perinteisesti tarjottu kahvin kanssa, mutta nykyisin käyttö on monipuolistunut.

Vahvasta karjataloudesta johtuen Etelä-Pohjanmaan perinneruokien joukossa on runsaasti veriruokia, kuten verimakkarat, verikropsu eli veripannukakku, veriletut, veripalttu ja verileipä. Näitä kaikkia valmistettiin aikoinaan syysteurastuksen aikaan kuten sisäelimistä ja lihasta tehtyä lahtivelliäkin. Nykykeittiöstä veriruuat ovat monesta syystä lähes tyystin kadonneet. Jos niitä haluaa kokeilla, on hyvä aloittaa vaikka verikropsusta, joka on vaivaton uuniruoka ja raikkaan puolukkahillon kanssa tarjottuna herkullinen arkiruoka. Etelä-Pohjalaisessa murteessa veri on mukana muussakin mielessä. Paikallisesti murtaen "naama pestähän verellä" (kasvot pestään vedellä).

Etelä-Savo

Etelä-Savossa saa muikkua ja mustikkakukkoa

Eteläsavolaisessa ruuassa on hyvin yksinkertaiset ja selkeät raaka-aineet. Ruokakulttuuri on saanut vaikutteita niin Karjalasta, Pohjois-Savosta kuin Hämeestä. Savolaiseen ruokakulttuuriin kuuluu erityisesti leipä ja kala monissa muodoissa. Etelä-Savossa on saatavina runsaasti järvikalaa ja muikku onkin aina ollut erityinen osa savolaista arkea ja juhlaa. Savolaiset ateriat on valmistettu yleensä uunissa kypsentämällä ja pitkään hauduttamalla. Näin vähistä raaka-aineista on saatu maukasta ruokaa edullisesti.

Eteläsavolaiset viljelijät ovat tehneet uraauurtavaa työtä luomuviljelyn eteen. Siksi maakunnasta löytyy harvinaisen paljon luonnonmukaiseen viljelyyn erikoistuneita yrityksiä. Myös luomumaidon jalostus on alkanut Etelä-Savosta.

Alueelle tyypillistä on aina ollut runsas rukiin käyttö. Ruisleipä ja erilaiset rieskat ovat kuuluneet pitopöytien tarjoiluihin yhtä hyvin kuin arkiruuan lisäkkeiksi. Itäsuomalainen ruisleipä on paksu ja happamampi kuin Länsi-Suomessa valmistettu leipä. Muita rukiisia herkkuja ovat rättänä eli mustikkakukko sekä ruispuolukkapuuro.

Jotain uutta, jotain vanhaa

Etelä-Savossa liha-alan yritykset ovat yleensä pieniä perheyrityksiä. Lihanjalostus ei ole keskittynyt yksinomaan nautaan, sikaan ja lampaaseen vaan alueella on tuotettu ja jalostettu erikoisuuksia, kuten hanhia, emuja, strutseja ja biisoneita.
Etelä-Savossa kehitellään uusia tuotteita perinteitä kunnioittaen. Uunijuusto on saanut uuden muodon ruuduiksi leikattuna hillon kera. Muikiaisessa eli mujepiirakassa on ruiskuori ja täytteenä perunasosetta ja sen päällä 1-2 pientä muikkua. Näin yhdistyvät leipä, peruna ja kala.

 

Häme

Häme ruokaperinteiden risteyksessä

Läntisen ja itäisen kulttuuriperinteen raja kulkee poikki Suomen kaakosta luoteeseen eli Suomenlahden itäosista Pohjanlahden perukoille. Talonpoikaisen ruokaperinteen raja noudattaa samaa linjaa ja kulkee juuri Hämeen alueella. Siksi maakunnallisten erityispiirteiden löytäminen ja erojen havaitseminen naapurialueisiin nähden on vaikeaa.

Hämäläisen luonteen ja tapojen omaleimaisuus on kuitenkin niin voimakas, että se ei ole voinut olla vaikuttamatta talouden pitoon ja keittiöön. Ruokakulttuuri on muovautunut hämäläiseksi rukiisen hapanleivän ja sahdin voimalla. Toisaalta ruokakulttuuriin ovat vaikuttaneet Hämeen monet kartanot. Kartanoihin tuli vaikutteita muista maista ja niissä syötiin etenkin vihanneksia ja riistaa. Nuoret naiset, jotka työskentelivät kartanoissa, omaksuivat uusia tapoja ja siirsivät ne edelleen.

Piimäjuustot vanhimpia juustoja

Hämäläinen ruokavalio on perustunut viljatuotteisiin, perunaan ja maitoon. Vuosisadan alussa aterioita totuttiin yleisimmin täydentämään sianlihalla ja suolakalalla. Kasvimaiden yleistyessä lisääntyi myös vihannesten ja juuresten käyttö. Piimäjuustot ovat Hämeen vanhimpia juustoja. Niiden rinnalle tuli munajuusto, joka yleistyi vähitellen koko piimäjuuston valmistusalueella.

Hämäläinen arkinen ruokaleipä on ollut läntisen perinteen mukaisesti hapan ruisleipä, joka vanhan tavan mukaan leivottiin syksyisin ja keväisin vartaisiin. Valmistusmenetelmien kehittyessä opittiin myös imelletyn leivän teko. Sen rinnakkaistuote perunalimppu edustaa perinteessä juhlaleipiä. Talkkuna valmistetaan Hämeessä monijauhotalkkunana (kauraa, ohraa, herneitä). Sitä syödään nykyäänkin viilin kanssa kesäruokana.

Hämeen maakunnan elintarviketuotanto perustuu edelleen lihan, maidon, kananmunien, viljan ja kasvisten tuotantoon. Juomaksi kotikaljaa, sahtia tai parasta kraanavettä.

"Aamukahvetta juolessa kastettiin ohrarievää ja itte kirnuttua voita velettiin päälle, sillon ku lehmät oli mailossa." (Maija Nummela, Hattulan Vuohiniemestä. Kuvaus 1920-luvulta)

 

Itä-Uusimaa

Itä-Uusimaa - blinejä ja leivoksia

Itä-Uudellamaalla näkyy selvästi venäläisen ruokakulttuurin vaikutus. Venäläiset maahanmuuttajat toivat mukanaan muun muassa pasha-, baba- ja kulitsareseptejä ja opettivat blinin syöntitavan. Blinit tuli syödä teen kanssa siten, että ensimmäinen blini nautittiin suolaisella täytteellä ja viimeinen hillon ja kerman kanssa.

Itä-Uudellamaalla on vahva konditoria- ja kahvilaperinne vaalittavanaan. Porvoon konditorioissa tarjottiin jo 1800-luvulla aleksanterinleivoksia. Muita herkkuja olivat mazariinit, napoleoninleivokset, tuulihatut ja erilaiset runebergintortut. Hiekkakakut ja kinuskitortut ovat myös Itä-Uudenmaan perinteisiä leivonnaisia. Kinuski tuli Itä-Uudellemaalle venäläisten keittäjien mukana sekä Pietarissa opissa olleiden suomalaisten kondiittorioppilaiden välityksellä. Porvoonkakkuja- ja leivoksia on leivottu jo viime vuosisadan vaihteesta lähtien. Eräs mainittava paikallinen leivonnainen on Porvoon tippa tai -tipu. Uusin kehitelty leivos on Porvoonleivos, jonka muoto viittaa Porvoonjoen ranta-aittoihin.

Kalaa graavattiin maahan hautaamalla

Itä-Uudellamaalla on perinteisesti käytetty monenlaisia kaloja: silakkaa, kilohailia, kuoretta, nahkiaista, haukea, ahventa, siikaa ja lohta. Kalaa säilöttiin ennen kuivaamalla, suolaamalla tai hapattamalla. Kuivattua kalaa käytettiin jopa verojen maksuun. Alunperin kala graavattiin hautaamalla se maahan kypsymään, nykyisin kala raakakypsytetään suolalla.

Itä-Uudellamaalla on rikas leipäkulttuuri. Tavallisuudesta poikkeavia ruokaleipiä ovat hapanmakeat limput eli setsuurit, piimä-, mauste- ja perunalimput sekä juntta. Saaristossa leivotaan saaristolaislimppua, jonka nesteeksi käytettiin ennen omenamehua. Erityisiä Porvoon alueen erikoisuuksia olivat Hommaksen limppu, jota kutsuttiin myös Härpön limpuksi sekä Bondaksen hapanleipä.

Joesta jäätä jäätelön tekoon

Maitotuotteet olivat itäuusmaalainen vientiartikkeli jo 1500 -luvulla. Useita tunnettuja juustonvalmistajia oli esimerkiksi Liljendalissa ja Sipoossa. Piimäjuustot on tunnettu Itä-Uudellamaalla jo esihistoriallisista ajoista lähtien.
Jäätelö tuli Itä-Uudellemaalle 1700 -luvulla. Ensimmäiset jäätelöreseptit olivat kartanoiden tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Monet vanhemmat ihmiset muistavat, kuinka talvella sahattiin joesta jäätä, jotta kesähäissä voitaisiin tarjota jäätelöä. Jääkimpaletta säilytettiin kesään saakka sahanpuruissa.

Kainuu

Kainuussa on parempi kerta kyllin syyvä

Kainuulaiset arvostavat selkeää ja konstailematonta ruokaa, jossa ruuan omat maut ja aromit pääsevät oikeuksiinsa. Leipä on maakunnan ruokakulttuurin perusta ja ylpeys. Metsä ja luonto ovat maakunnan rikkaus ja Kainuussa on aina nautittu myös runsain mitoin luonnon antimia: kalaa, riistaa ja marjoja. Kainuun maakuntaa kutsutaan Suomen marja-aitaksi, koska juuri Kainuun alueelta kerätään vuosittain valtaosa koko maan metsämarjasadosta.

Ruis, ohra, peruna ja nauris muodostivat ennen pohjan jokapäiväiselle ruualle. Palvilihakeitto on kainuulaisen ruokaperinteen edustavin ruokalaji ja huolellisesti valmistettujen ohrateosten ja piirakoiden seuralainen.

Viime vuosina Kainuussa on kehitelty uusia tuotteita marjoista, kaloista ja tervasta. "Minkä teet, tee se tervan kanssa" sanottiin ennen Kainuussa. Tervaperinne on edelleen osa Kainuuta. Tervaa on käytetty puupintojen tervaamisen lisäksi myös elintarvikkeiden valmistukseen.
Marjarönttöset, teokset, avokukot ja juustoleipä kuuluvat halutuimpiin herkkuihin. Siitä pitävät kainuulaiset huolen. Juustoleipä maistuu sellaisenaan, kahvissa pehmennettynä, marjojen kera nautittuna tai juuri tervasiirapilla sipaistuna.

Miltäs maistuis norssikaputsino?

Norssi eli kuore on Kainuun maakuntakala. Kuivatusta norssista valmistetaan kapakeittoa tai napostellaan sellaisenaan. Kapakeitto on Paltamon pitäjäruoka. Norssikeitto tarjotaan alkupalaksi hyvän leivän kanssa tai nykymuodin mukaan "norssikaputsinona" tarjoamalla se kupista ja lisäämällä keiton päälle maitovaahtoa. Kalana voidaan käyttää norssin sijaan kuivattua eli kavattua kiiskeä, särkeä tai pientä ahventa.

Keski-Pohjanmaa

Keski-Pohjanmaalla ei mutista vaan syödään muttia

Keski-Pohjanmaan maitomaakunta tarjoaa monenmoisia herkkuja kermakylvyn saaneesta raejuustosta herkulliseen juhannusheraan. Kuuman kesäpäivän muistot voi elvyttää viileällä viilillä. Viilimahan viereen on sitten hyvä köllähtää nukkumaan.

Punainen hera eli makea juusto eli juhannusjuusto on keskipohjalainen perinnejuusto, jolla oli aikoinaan lähes yhtä tärkeä asema keskipohjalaisissa pidoissa kuin leipäjuustolla eteläpohjalaisissa. Työlään valmistustavan vuoksi punaisen heran suosio on jäänyt alueelliseksi.

Riistalla on aina ollut merkittävä asema keskipohjalaisessa ruokakulttuurissa. Erityisesti metsälintuja, sorsaa ja jänistä on käytetty ruuan valmistuksessa. Hirvikanta on vuosia ollut varsin runsas. Siksi kotitalouksissa on ollut mahdollista valmistaa monipuolisesti hirviruokia. Tapoja valmistaa riistaa on yhtä monta kuin on kokkiakin.

Pijoissa ahersivat kahvarit ja kenkkärit

Pohjanmaalla olivat pidot aikoinaan arvostettu sukujuhla ja tärkeä kylän yhteinen tilaisuus. Häät ja hautajaiset olivat suurimmat pidot. Ne kestivät yleensä kaksi päivää. Nivalassa järjestetyistä "pijoista" kerrotaan, että pitojen laittajina toimivat taidoistaan tunnetut henkilöt. Pitokokki vastasi ruuanvalmistuksesta ja suunnitteli yhdessä talonväen kanssa pitoruuat, tarvikemäärät ja tarvittavat astiat. Pitokokin lisäksi tarvittiin kahvikokki, kahvareita ja kenkkäreitä.

Kahvarit olivat miehiä, jotka tekivät raskaimmat työt, hankkivat pöydät, penkit ja astiat, kantoivat veden, puut, saavit ja pänikät. He silppusivat ja keittivät lihat, kuorivat perunat ja lantut, leikkasivat leivät ja nostelivat raskaita lihapannuja uunista ulos. Kenkkärit olivat nuoria tyttöjä, joiden tehtävänä oli tarjoilla kahvi ja nisut.

Keski-Suomi

Keski-Suomi makujen yhdistäjänä

Keskisuomalaisessa ruokakulttuurissa eri vaikutteet ovat sulautuneet luontevasti toisiinsa. Niin savolaiset, hämäläiset, pohojalaaset kuin karjalaiset ovat löytäneet yhteisen lieden "cross kitchenin". Maakunnan ruuan vahvuutena ovat monipuoliset, aromikkaat raaka-aineet.

Keskisuomalaisessa keväässä, kesässä, syksyssä ja talvessa riittää sesongin tuotteita. Hauen, korvasienen ja raparperin jälkeen tulevat mansikat, maukkaat varhaisvihannekset, uudet perunat, ahven, kuha, ravut, juurekset, hienoaromiset puutarha- ja metsämarjat, muikut, tatit, suppilovahverot, hirvi ja muu riista sekä made mäteineen.

Maakunnan parasta kalaa ovat muikku, ahven, kuha ja kirjolohi. Sateenkaariraudun eli kirjolohen kasvatus alkoi ensimmäisenä Suomessa kalanviljelylaitoksessa Laukaassa. Presidentti Urho Kekkonen vieraili usein Laukaassa ja hänen kerrotaan antaneen sateenkaariraudulle sen suomalaisen nimen, kirjolohi.

Loraus kulttuuria

Keskisuomalaisen ruuan pääperiaatteet ovat kansainvälisiä, eikä makujen maailma tunne kielimuureja. Ruoka-aineiden omat makuvivahteet, luonnon ja raaka-aineiden tuotannon läheisyys nousevat esiin makujen nautinnollisena kokemisena. Keskisuomalainen puhuu makujen maailmankieltä kainostelematta omalla aksentillaan.

Keski-Suomessa on otettu tavoitteeksi kerätä, säilyttää ja kehittää maakunnan makuja niin ravintoloihin kuin maatilamatkailukohteisiin. Alueella on haluttu kohottaa arvoonsa keskisuomalaiset aromikkaat maut, puhtaat raaka-aineet, jalosteet sekä ruokalajit. Keskisuomalaiset veden- ja maanviljat; kalat, ravut, juurekset, marjat, sienet, riista jne. esiintyvät runsaslukuisesti maakunnan ruokalistoilla.

Kymenlaakso

Kymenlaakso - kansainvälisyyttä virran varrella

Kymenlaaksolaisen ruokaperinteen perustana on maantieteellinen sijainti. Pohjoinen Kymenlaakso eli nykyinen Valkeala on saanut vaikutteita savolaisuudesta, luoteiset pitäjät Hämeestä, lounaiset osat ruotsalaisväestöltä ja itäinen maakunta Karjalasta ja Venäjältä. Rannikolla näkyvät myös meren yli saapuneet opit. Kansainvälisyys on ollut tällä alueella jo kauan arkipäivää laivojen, merimiesten ja sotilaiden kuljettaessa mukanaan tietoa ja tavaraa. Erityisesti läntisessä Kymenlaaksossa ovat kartanot välittäneet sekä tapa- että ruokakulttuuria muulle väestölle.
Kymijoki on ollut kymenlaaksolaisille todellinen elämänvirta, onhan se taannut kalaruokaa joen rannalla asuville. Meren ja Kymijoen vaikutus näkyy muutenkin selvästi koko maakunnassa. Kymijoki oli ennen kuulu lohijoki. Nykyisin ponnistellaan kovasti, jotta lohi saataisiin sinne takaisin.

Perunaleposkaa nykyaikaiseen makuun

Idässä on arvostettu hapanta makua. Siksi myös Kymenlaaksossa ruokapöytään ovat kuuluneet happamat limput, hapatetut kalat, piimään leivotut leivät, hapanvellit sekä hapankaali. Luoteisvenäläinen kulttuuri siirtyi Kymenlaaksoon myös venäläisten huvila-asukkaiden kautta. Muuan muassa sienten ilmestyminen ruokapöytiin oli venäläisten ansiota. Itäsuomalaiset ovat olleet metsän kansaa ja marjoja on aina kerätty talteen.

Kymenlaakso kuuluu pääosin pehmeän leivän alueeseen. Lähes jokapäiväinen uunin lämmittäminen johti monipuoliseen leipomiseen. Pehmeä, hapan ruisleipä on kuulunut viikottain leivottavien arkileipien joukkoon keskiajalta lähtien. Myös rieskat ja piirakat kuuluvat kymenlaaksolaiseen ruokaperinteeseen. Nykyajan makuun sopii perunaleposka, jollaista muualta maailmasta ei taida löytyä.

Niminikkareiden maakunta

Kymenlaaksolaiset ovat nimenneet ruokiaan monipuolisesti. Esimerkiksi retsukka, puolapipa, perpuusi, pirinä, tikkutollo, pirana ja marjaressu tarkoittavat marjamämmiä. Elimäellä tikkutollolla taas tarkoitetaan puuron tapaan syötävää perunalimpputaikinaa ja piranallakin on useita merkityksiä. Nimet ovat usein paikkakuntakohtaisia eikä kannata siis kiistellä, mikä on oikea, mikä väärä.

Viime vuosina Kymenlaaksossa on kiinnitetty paljon huomiota ruokakulttuuriin. On kartoitettu historiaa, kehitetty vanhalta pohjalta uutta ja edistetty voimakkaasti pienimuotoista elintarviketuotantoa.

Lappi

Lapista puhdasta pohjoista makua

Laadukkaat, monipuoliset ja luonnolliset raaka-aineet ovat lappilaisen keittiön rikkaus. Lapin kairoissa kasvavat ainekset kypsyvät aromikkaiksi kirkkaina kesäöinä. Kalat kasvavat puhtaissa tunturivesissä. Poronliha on vähärasvaista, runsaasti hyödyllisiä ravintoaineita sisältävää täyttä ravintoa. Lapin puhtaita makuja vaalitaan huolella. Siksi lappilaiset ateriat valmistetaan perinteitä kunnioittaen, mutta avoimina uusille raikkaille tuulille.

Leipäjuusto kuuluu olennaisesti lappilaiseen kahvi- ja jälkiruokapöytään. Lappilainen leipäjuusto on paksu, sisältä mehevä ja pinnalta kauniin kullanruskeaksi täplittynyt. Tulolähteitä ja raaka-aineita ovat myös metsien ja soiden marjat: hilla, puolukka, karpalo ja mustikka.

Riistaa tunturien kainaloista

Porotalous on aina ollut ja on edelleen merkittävä elinkeino. Porotiloilla on edelleen käytössä perinteinen tapa ilmakuivata erotuksissa teurastettujen porojen lihaa. Rinnalle on myös tullut nykyaikaisia säilytysmenetelmiä kuten pakastaminen. Oman maakunnan ruokatalouden kannalta riista, erityisesti metsälinnut ja hirvet, on aina ollut tärkeä raaka-aine. Joet, järvet ja tunturipurot ovat säilyneet puhtaina ja kalaisina. Lohikalat, kuten lohi, rautu (nieriä), tammukka ja siika ovat Lapin arvostettuja herkkukaloja.

Uniikkeja makuelämyksiä

Lapin puikulaperuna on saanut ensimmäisenä suomalaisena tuotteena EU:n myöntämän SAN - alkuperänimisuojan. Lapin puikula on perunan pohjoinen paikallislajike. Sitä on viljelty routivan maan ja paksun lumipeitteen Lapissa vuosisatojen ajan. Kesäisin perunat kasvavat yöttömässä yössä. Lapin puikula soveltuu rakenteensa takia erityisen hyvin soseeksi ja uuniruokien raaka-aineeksi.

Pirkanmaa

Pirkanmaa tunnetaan mustasta makkarasta

Pirkanmaan tai paremminkin Tampereen ruokakulttuurista taitaa tulla mieleen ensimmäiseksi mustamakkara. Makkara kuuluu pirkanmaalaiseen perinteeseen muutoinkin. Orivesi on saanut nimensä ja maineensa ison makkaran pitäjänä siitä, että pitäjän naiset tekivät ahneelle papille makkaran lehmän pötsiin.
Tampereen ympäristössä tunnetaan hyvin Messukylän lanttu. Tarina kertoo näiden lanttujen siementen tulleen venäläisten sotilaiden mukana heidän rakentaessaan Kalevankankaan sotilasparakkeja 1910-luvulla.

Tampereen rievät ja tyttöset sievät

Pirkanmaalaiset eivät ruokaperinteensä puolesta juuri poikkea muista maakunnista. Samoja ruokia on totuttu syömään naapurimaakunnissakin.
Rievät kuuluvat perinteiseen pirkanmaalaiseen leipomiskulttuuriin. Sanotaankin, että "On Tampereen tyttöset sieviä, kun syövät ne tuoreita rieviä."
Perinteestä on Pirkanmaalla siirrytty nykyaikaan. Mustamakkara tehdään teollisesti ja elintarviketeollisuus on maakunnassa muutenkin vahvaa.

Takaisin  alkuun

Pohjanmaa

Pohjanmaalla piretähän pitoja

Pohjanmaa kuuluu läntiseen ruokakulttuurialueeseen, jonka raja kulkee Suomen poikki kaakosta luoteeseen, Suomenlahden itäosista Pohjanlahden perukoille. Laajalla Pohjanmaalla on kolme ruokatalousaluetta, Etelä-, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa, joilla kaikilla on omia painotuksiaan perinneruuissaan alueen luonteesta riippuen.

Pohjanmaan maakunnassa kohtaa meren jylhyyden ja rannikon karuuden, perinteisen suomenruotsalaisen käsityökulttuurin sekä vahvan teknisen osaamisen - unohtamatta Kyrönmaan peltoja ja leviää pohojalaasuutta. Maakunnalle onkin ominaista moninaiset meren ja saariston annit sekä peltojen runsas sato.
Pohjanmaalla olivat pidot aikoinaan arvostettu sukujuhla ja tärkeä kylän yhteinen tilaisuus. Pitoperinne elää Pohjanmaalla yhä vahvana, vaikka ruokalistat ovat nykyaikaistuneet. Ruoka-aineiden monipuolistumisesta huolimatta pohjalaisten pitojen ruokalistoilla säilyvät perinneruuista ainakin sallatti eli rosolli, loorat, leipäjuusto ja paikalliset leivät.

Rusinoita makkaraan ja piimävelliin

Pohjanmaa kokonaisuudessaan on perinteistä makkaranvalmistusaluetta. Syksyisten verimakkaroiden lisäksi pohjalaiset ovat valmistaneet keväisin ryynimakkaroita, joissa perusaineena on ohraryyni ja mausteena muun muassa rusinoita. Rusinoita pohjalaiset ovat käyttäneet mitä moninaisimpiin ruokiin, kuten klimppisoppaan ja piimävelliin.

Ruotsinkielinen rannikko on kuuluisa vihannesviljelmistään. Pohjanmaalla tuotetaan suuri osa Suomen tomaateista ja kurkuista.
Marjavalikoima on rikas. Meren rannoilla ja alavilla rantaniityillä viihtyvät tyrni ja mesimarja eli mesku. Soiden ja rämeiden arvokkaita talousmarjoja ovat lakka eli hilla ja karpalo. Puolukat, mustikat, variksenmarjat ja katajanmarjat ovat niin ikään tärkeitä talousmarjoja.

Pohjois-Karjala

Evakko levitti piirakat Pohjois-Karjalasta

Monille suomalaisille mielikuvaan karjalaisuudesta liittyy ruoka. Mummon piirakat, uunipaistin tuoksu tai uunin ääressä askartelevat isovanhemmat tuovat mieleen lapsuuden turvallisuuden tunnun. Evakkoajoista lähtien karjalainen ruokaperinne on tullut osaksi ruokakulttuuria koko Suomessa, sillä mikään muu kansanosa ei ole joutunut muuttamaan niin rajusti ja laajasti ympäri Suomen kuin karjalaisten heimo. Pohjoiskarjalaisesta ruokakulttuurista löytyy monia yhteisiä tekijöitä siirtokarjalaisen kulttuurin kanssa, kuten esimerkiksi karjalanpaisti ja piirakat.

Eräät suomalaisen ruokapöydän omaperäisimmistä herkuista tulevat Karjalasta. Horsmankukkatee tai hunajainen siirappi, puhumattakaan pyyntituoreina säilötyistä muikuista ovat aitoja tuotteita parhaimmillaan. Tutut maut, kuten uuniohrapuuro mustikkakeiton kera, ovat säilyttäneet asemansa jokapäiväisessä ruokavaliossa.

Vaikutteita rajan takaa

Pohjoiskarjalaiselle ruokakulttuurille on ominaista monipuolisuus, oman ympäristön hyödyntäminen sekä luonnon antimien käyttö. Historia näkyy sekä itäisinä että läntisinä vaikutteina. Suomen ja Venäjän Karjaloilla on ruokakulttuureissaan monia yhteisiä piirteitä. Kauppatiet, runsaat vesistöt ja monipuoliset riistamaat ovat luoneet runsaan pitoperinteen. Monet kalat, riista ja metsäsienet sekä maitohapolla käytetyt kasvikset, kuten hapankaali kuuluvat erottamattomasti karjalaiseen pitopöytään.
Karjalaisen piirakkaperinteen vahvuudesta kertovat moninaiset sultsinat, tsupukat, kukkoset, pyöröt ja vatruskat, jotka maistuvat vadelmahillolla maustetun yrttiteen kera.

Pohjois-Pohjanmaa

Pohjois-Pohjanmaalla silimät söis, mutta suu ei vejä

Pohjois-Pohjanmaan rikas ruokakulttuuri on saanut vaikutteita lännestä, idästä sekä lappilaisesta ruokakulttuurista. Rannikon satamien ja isojen, kauppareitteinä käytettyjen jokien ansiosta maakunnan ruokakulttuuri on saanut jo varhain vaikutteita myös ulkomailta. Pohjoispohjalaisista raaka-aineista kannattaa mainita erityisesti marjat, kuten tyrni, hilla ja mesimarja, leivistä erityisesti rieska ja kalat.

Aamiaiseksi ruppanoita

Pohjoispohjalainen kalavalikoima on ollut aina runsas ja monipuolinen. Lohta ja silakkaa on pyydetty merestä ympäri vuoden. Syksyisin on saatu verkoilla silakkaa ja merimuikkua eli maivaa. Keväällä pyyntivuorossa ovat hauki, ahven ja silakka. Syyssilakan pyynti alkaa heinäkuussa ja nahkiaisen pyynti sekä ravustus loppukesällä. Myös mätiä käytetään ruuanvalmistukseen. Sitä on syöty sellaisenaan suolalla ja sipulilla maustettuna. Mädistä valmistettiin myös ruppanoita eli mätipullia, joita maisteltiin voisulan kanssa aamiaisella. Erityisesti Oulun alueen herkkuihin kuuluvat rannikon jokien nahkiaiset ja Perämeren lohi sekä siika. Koillismaalle, osana Pohjois-Pohjanmaata, ovat leimallisia porotuotteet, eksoottiset riistajalosteet ja lakka sekä muikku eri muodoissaan.

Jo otti ohoraleipä

Happamia ruisreikäleipiä leivottiin ennen vain muutaman kerran vuodessa. Silloin lämmitettiin suuri takkauuni. Paiston jälkeen reikäleivät kuivattiin pirtin katossa tai leipähäkeissä. Kerran viikossa oli tapana leipoa ohrarieskaa tai hiivalla kohotettua noste- eli hiivaleipää. Rannikolla ja pohjoisosissa rieska leivottiin ohueksi ja etelässä se leivottiin piimään tai maitoon huomattavasti paksummaksi. Maitojalosteita maakunnassa tuotetaan paljon.

Maakunnan marjavalikoima on runsas, joten marjojen käyttö on merkittävää. Merenrannoilla ja alavilla rantaniityillä viihtyvät tyrni ja mesimarja eli mesku. Soiden ja rämeiden arvokasta satoa ovat lakka eli hilla sekä karpalo. Teiden ja sarkaojien varsille on levinnyt vadelma eli vaarain. Puolukat, mustikat, variksenmarjat ovat metsien tavallisimmin käytetyt marjakasvit.

Takaisin alkuun

Pohjois-Savo

Pohjois-Savossa myö piästään syömään

Pohjois-Savo on perinteistä karjatalousaluetta. Tuotanto on jo pitkään painottunut maidon ja naudanlihan tuotantoon. Lihanjalostus on menneinä vuosikymmeninä ollut Pohjois-Savossa merkittävä elinkeino.

Rieska on ollut ja on edelleen savolaisen ruokapöydän vakioherkku. Savolainen rieska on pyöreä, pullea, muhkea ja hieman hapan. Rieskojen sarjaan voidaan luokitella myös nyrkkirieska, joka on litteä, pyöreä leipä ja jonka taikinassa käytetään perunaa. Nosterieska eli nostake on aamulla nopeasti joutuva rieska, joka leivottiin hiukan eri tavoilla eri taloissa.

Maidosta mansikkaan

Tunnetuimpia pohjoissavolaisia elintarvikkeita ovat juustot sekä kala-, liha-, ja kasvistuotteet sekä marjamehut. Maito, liha ja marjat ovat edelleen Pohjois-Savon vahvoja raaka-aineita. Mansikantuotantoa on erityisesti Suonenjoen seudulla, jossa mansikkaa on viljelty jo yli 70 vuoden ajan. Luomu- ja lähialuetuotanto on lisääntynyt voimakkaasti.

Monet maakunnan ruoka-alan yrityksistä ovat erikoistuneet ravintoloiden raaka-ainetoimittajiksi. Elintarvikkeita tuotetaan pääosin pienissä yrityksissä, joka mahdollistaa laadukkaiden ja persoonallisten ruokatuotteiden tuottamisen. Noin puolet pienistä yrityksistä on kotileipomoita, joiden päätuote on ruisleipä.

Päijät-Häme

Päijät-Hämeessä panostettiin perunaan

Päijät-Hämeen eteläosassa painottuu ohran viljely. Idässä maisemaa hallitsee vesistö ja sankat metsät. Ruokien pääraaka-aineita ovat olleet ohra, kaura, peruna, kala ja liha.

Perunanviljelyn ja perunaruokien kehittämisessä on Asikkalalla ollut tärkeä rooli. Pitäjän varapastori Axel Laurell, joka toimi kappalaisena 1700-luvulla, oli ansiokas perunankasvatuksen esitaistelija maassamme. Hänen toimintansa ei rajoittunut yksinomaan viljelyn kehittämiseen, vaan hän valmistutti ja suositteli perunaa eri ruokiin, joista sitten perinteiset perunaruuat kehittyivät. Näistä ruuista tunnetuimmiksi tulleet lohikeitto Laurellin tapaan, perunamunavoi, perunatuuvinki sekä penkkivelli.

Suolattu sianliha kuului ennen päijäthämäläisen talon ruokavarastoihin. Ruhot suolattiin tiinussa. Suolavesi oli tarpeeksi vahvaa vasta, kun peruna kellui pinnalla. Keväällä puolikkaat ruhot nostettiin orrelle. Läski käristettiin kastikkeeksi ilman suurustetta ja luista keitettiin luukeittoa. Ryynilientä valmistettiin uunissa kypsytetyistä ja keitetyistä lampaan tai raavaan luista sekä kauraryyneistä.

Lammasruuat ovat usein kuuluneet päijäthämäläisten pitopöytien herkkuihin. Syksyisin teurastettiin useampia lampaita kerrallaan. Ne suolattiin ja paistettiin leppäpuukaukalossa joko kokonaisena tai suurina paloina. Lampaat säilytettiin aitan orressa riippumassa.

Miehille ja naisille omat sahdit

Sahti kuuluu erottamattomasti hämäläisiin pitoihin. Hamasta menneisyydestä tähän päivään asti on sahti toiminut sysmäläisten seurustelujuomana. Kun sysmäläinen talonpoikaisemäntä kattaa pitopöydän perinteisine ruokalajeineen, kuuluu pöytään paistin, laatikoiden, rosollin ja aladoopin lisäksi sahti. Tarjolla on silloin erikseen miesten ja naisten sahtia. Sysmäläinen sahdin valmistus on edelleen arvostettu "urheilulaji".

Järvikalat ovat olleet tärkeitä särvinkaloja Vesijärven ja Päijänteen rannoilla. Parhaita ovat Päijänteen muikut, siika, särki, ahven, hauki ja Vesijärven lahna. Lahna päätä on pidetty Itä-Hämeessä herkkuna ja siitä on keitetty hyytelöä. Hyytelöä valmistettiin keväällä kutuaikaan ja tarjottiin sunnuntairuokana voileipäpöydässä.

Hollolalainen näkkileipä eli pitoleipä on edelleen maittava alueellinen herkku. Pitoleipä nautitaan tietenkin hämäläisen piimäjuuston kanssa. Itä-Hämeen leipäkulttuurin vahvoja edustajia ovat hapantaikinaan ohrasta valmistettu pippo ja rukiista leivottu röpörieska. Jälkiruokana Päijät-Hämäläinen tarjoaa leipäressua, talkkunoita ja rusinasoppaa.

 

Satakunta

Satakunta on sienimaakunta

Satakunnan ruokakulttuurissa on yhtäläisyyksiä muihin maakuntiin. Satakunta ja Häme muistuttavat toisiaan eniten. Molemmat kuuluvat läntisen Etelä-Suomen Perinnepiiriin. Myös Varsinais-Suomen länsiosan ja Satakunnan ruokakulttuurit ovat niin lähellä toisiaan, että rajan veto on vaikeaa.
Satakuntalaisen ruokakulttuurin ehdotonta aatelia ovat kalaruuat. Silakka ja siika eri muodoissa muodostavat tärkeän rungon. Erittäin herkullista on Porin pitäjäruoka eli Ristiinnaulittu siika. Se valmistetaan kiinnittämällä suolalla maustettu ja perattu siika halkaistuna puunauloilla lautaan. Lauta asetetaan pystyasentoon nuotion loisteeseen hitaasti kypsymään. Lisukkeeksi maistuvat perunat, maukas kiviuunin kakko ja hyvä kotikalja.

Satakuntalainen juhlaruokaperinne on maankuulua. Kun satakuntalaiset juhlivat, he syövät hyvin ja monipuolisesti. Lukuisat hirviporukat pitävät huolta riistan saatavuudesta. Muita pitopöytien parhaimpia anteja ovat tuorejuustot, rosolli eli sallatti, graavattu siika, monet makkarat ja lihapullat, salaatit, juurekset, paistit sekä perunat.

Tyrnistä makua ateriaan

Satakunta tuottaa runsaasti siipikarjaa, sianlihaa, avomaan vihanneksia ja juureksia sekä kasvatettuja sieniä. Aidot perusraaka-aineet muovaavat ja pitävät yllä satakuntalaisten ruokatottumuksia. Lähellä tuotettu ruoka saa yhä enemmän jalansijaa niin arkena kuin juhla-aterialla. Pari vuotta sitten Satakunta julistettiin sienimaakunnaksi, koska maakunnassa tuotetaan runsaasti kasvatettuja sieniä, kuten herkkusientä, osterivinokasta ja siitaketta.

Merenrannan herkku, tyrni, kuuluu myös satakuntalaiselle aterialle. Se on maukas ja hieno raaka-aine leivonnaisiin, jälkiruokiin ja juomiin. Tyrnin vahva maku sopii myös lisukkeeksi liharuokiin esimerkiksi hyytelönä.

Uusimaa

Uusimaa - kulttuuria kartanoista kahviloihin

Uusimaa on varsinainen makujen sulatusuuni. Läheiset yhteydet Varsinais-Suomeen, Hämeeseen ja Etelä-Karjalaan ovat muokanneet ruokatottumuksia aikojen saatossa. Lisäksi jatkuva muuttovirta muualta Suomesta on tuonut alueelle uusia vaikutteita. Uudeltamaalta onkin vaikeaa löytää ihka omia perinneruokia.

Kartanot olivat Uudellamaalla ruokailuun ja ateriointiin liittyvien tapojen välittäjiä. Jo 1700-1800 -luvun vaihteessa suurissa kartanoissa oli Ruotsista saadun esimerkin mukaan kasvitarhoja. Niissä kasvatettiin piparjuurta, raparperia, viinimarjoja ja omenapuita. Kasvisten käyttö levisi kartanoista kansan keskuuteen ensiksi oman maakunnan alueelle ja myöhemmin vierailujen kautta muualle Suomeen. Suomenlinnan rakentaminen ja varuskuntien upseeri- ja herraselämä kohottivat ja monipuolistivat ruokakulttuurin tasoa.

Meren läheisyys löi leimansa

Pitkä kesä ja edullinen meri-ilmasto ovat lyöneet leimansa Uudenmaan ruokakulttuuriin. Meri on mahdollistanut yhteydet etelään ja itään ja tarjonnut rannikkoseudulla kalaa päivittäiseen ruokaan. Kala säilöttiin vahvaan suolaan tai kuivaamalla. Maustamiseen käytettiin rantakallioiden koloissa villinä kasvavaa ruohosipulia.

Perunaa kypsennettiin aluksi vain kokonaisina, mutta perunanviljelyn yleistyessä opittiin hyödyntämään muitakin kypsennystapoja. Inkoosta levisi perunapuuron valmistus muuallekin maakuntaan. Inkoon puuroa voidaankin pitää Uudenmaan maakuntaruokana.
Pidoissa ja juhlissa tarjottiin usein sillisalaattia, erilaisia juustoja, lihahyytelöä (alatoopia), rullasylttyä ja kalaa eri muodoissa. Lisäksi pöytään kannettiin perunalaatikkoa ja muita laatikkoja sekä lihapullia. Jälkiruuaksi tarjottiin riisipuuroa rusinasopan kanssa, sekahedelmäsoppaa (väskynäsoppaa), kräämiä (kiisselin ja keiton välimuoto) sokerikakkupalasten kanssa tai luumukiisseliä.

Syksyn teurastusaikana valmistettiin monenlaisia liharuokia, kuten peruna-, kryyni- ja verimakkaroita. Uusmaalaisia erikoisuuksia ovat muun muassa hällkryyniliemi ja hernepöperö. Hällkryyniliemeen käytettiin suolatuista sianluista keitettyä lientä. Hernepöperö taas on rokkaa, johon lisättiin ruisjauhoja ja joka syötiin hieman jäähtyneenä voisulan kanssa.

Uusimaa innovaatioiden lähteenä

Kun Helsingistä tuli maamme pääkaupunki, alkoi alueen ravintola- ja kahvilaelämä kehittyä. Helsinkiin muodostui kansallisia herkuttelupaikkoja, ravintoloita. Myös konditoriat saavuttivat suosiota kahvin ja makeiden herkkujen ystävien keskuudessa. Kahvilakulttuuri oli aluksi hienoston etuoikeus - nykyisin jokamiehen oikeus.

 

Varsinais-Suomi

Varsinais-Suomessa valmistetaan varilimppua

Varsinais-Suomi on ruokakulttuurimme läntistä ydinaluetta. Vuosisatojen ajan maanviljelys ja kalastus ovat luoneet pohjan maakunnan vauraalle ruokataloudelle. Lounaissuomalaiset emännät ovat muuta Suomea aikaisemmin omaksuneet uusia ruuanvalmistustapoja, jotka ovat sitten siirtyneet Varsinais-Suomesta lähimaakuntien keittiöihin. Maakunnan viljelijät ovat olleet ensimmäisten joukossa aloittamassa sokerijuurikkaan, rypsin, tomaatin, kasvihuonekurkun, mansikan ja varhaisvihannesten viljelyä Suomessa.

Varsinaissuomalainen ruokakulttuuri on saanut vaikutteita Ruotsista, Tanskasta ja Saksasta. Ruotsin valtakausi Suomessa oli pitkä. Monet maut ja tavat ehtivät juurtua kansan käyttöön, sillä kauppaa käytiin vilkkaasti. Rannikon talollisilla oli omat paattinsa seilaamassa lähinaapureiden satamiin. Tuliaisina saatiin aina jotakin uutta.

Luonnonolosuhteet ovat suosineet Varsinais-Suomea. Sen ruokakulttuuri on muovautunut tasapainoiseksi, mutta myös muualta vaikutteita vastaanottavaksi.

Kotiseudun ruoka on kaukana asuville kuin kirje kotoa. Jospa sekin auttaisi kaipaavaa nukkumaan hyvin. Sanotaanhan Varsinais-Suomessa näin: Ei nälk pir suurii kolinoit, mut ei ann nukkukkaa vaa.

Leipään silakkaa ja omenaa

Kala, etenkin silakka, on kuulunut varsinaissuomalaiseen ruokavalioon kautta aikojen. Silakka suolattuna, paistettuna, hiillostettuna ja perunoiden päällä keitettynä oli jokapäiväistä särvintä. Ahventa, siikaa ja haukea oli usein kalasopassa.

Syksyisin ja keväisin tuvan katto leivottiin täyteen happamia reikäleipiä vartaisiin kuivumaan. Samasta taikinasta tehtiin silakka- ja omenaleipiä. Juhlapyhiksi leivottiin varilimppua eli Varsinais-Suomen maakuntaleipää. Varsinkin sotien jälkeen ihmiset joutuivat muuttamaan juuriltaan työn perässä. Niinpä maakunnan leipurit valmistavat esimerkiksi ruisleipää ilman kuminaa ja kuminan kanssa.

Siirtoväki opetti sienten käytön. Karjalanpiirakoille ja karjalanpaistille voisi antaa nimet Suomenpiirakat ja Suomenpaisti, niin yleisessä suosiossa ne ovat niin Varsinais-Suomessa kuin muuallakin Suomessa.