Vuodenajat säätelevät ravinnontuotantoa

Suomi on pohjoinen maa jonka vuodenajat eroavat selvästi toisistaan. Lyhyt kasvukausi pakottaa ihmisen varautumaan talveen.

Jokaisella vuodenajalla on omat tunnusmerkkinsä joista näkyvimpiä ovat päivän pituuden ja lämpötilan vaihtelu vuodenaikojen myötä. Ilmasto ja kasvillisuusvyöhyke vaikuttavat siihen, mitä luonnonantimia on tarjolla ja minkälaista maataloutta alueella voi harjoittaa.

Keväällä luonto herää

Keväällä saadaan paljon auringonsäteilyä. Päivä pitenee ja pilvisyys on vähäistä. Keväällä sadepäiviä on yleensä vähän ja sademäärä pieni. Kevät on vuodenaika, jolloin lyhyessä ajassa tapahtuu paljon. Lumipeite häviää, kasvukausi alkaa ja vesistöjen jäät sulavat. Jäät lähtevät sisävesistä n. 10 päivää kasvukauden alkamisen jälkeen.

Kesä on kasvun aikaa

Kesä on vuoden lämpimintä aikaa. Kesällä saadaan eniten auringon säteilyä ja pilvisyys on verrattain pieni. Kesällä saadaan myös runsaimmat sateet. Pohjois-Suomessa esiintyy ns. yötön yö, jolloin aurinko ei laske. Elokuussa ilman lämpötila on jo laskusuunnassa, mutta maaperän lämpötila nousee vielä jonkin aikaa.

Syksy on sadonkorjuun aikaa

Kesän jälkeen säät muuttuvat pilvisiksi ja sateisiksi. Pilvisyyden lisääntyessä säteilyn määrä vähenee. Kasvukausi päättyy syksyllä. Pohjois-Suomessa syksy muuttuu nopeasti talveksi. Meren suuren lämpövaraston vaikutuksesta syksy voi jatkua saaristossa ja rannikolla lähes kaksi kertaa pidempään kuin mantereisessa Lapissa tai Itä-Suomessa.

Talvi on hiljaiselon aikaa

Talvella lumen pinnasta säteilee enemmän lämpöä ulos kuin tulee sisään. Lämpimät ilmavirtaukset nostavat lämpötilan kuitenkin ajoittain 0°C:een yläpuolelle. Vesi sataa maan pinnalle pääosin lumena. Vesistöt jäätyvät marraskuun lopun ja joulukuun alun välisenä aikana. Jääpeite on paksuimmillaan helmikuun ensimmäisellä puoliskolla, jolloin sen keskimääräinen paksuus on 50 - 65 cm. Pohjois-Suomessa on osan talvea kaamosaika, jolloin aurinko ei lainkaan nouse.