Elinympäristön ongelmia

Kalojen elinympäristön pahimmat uhkat ovat vesien rehevöityminen ja happamoituminen.

Rehevöityminen kuluttaa vesistön happea

Kasviplanktonin ja kuolleiden eläinten hajottaminen kuluttaa happea. Veden kerrostuneisuuden aikana pohjakerrokseen ei liukene lisää happea. Kun happi loppuu, hajotustoiminta muuttuu hapettomaksi. Hapettomissa oloissa kasviravinteiden liukeneminen veteen lisääntyy. Kasviravinteet, etenkin fosfori ja typpi, kiihdyttävät vedessä elävän kasviplanktonin kasvua. Tätä kutsutaan rehevöitymiseksi.

Hapen väheneminen on ongelma suomalaisissa vesistöissä. Matala ja karu järvi on herkkä hapen vähenemiselle. Kun järvet jäätyvät talvella, ilmasta ei pääse liukenemaan happea veteen ja happipitoisuus vähenee entisestään.

Vesistöjen happamuus vähentää kalakantoja

Fossiilisten polttoaineiden käyttö lisää ilman saasteiden määrää. Näistä saasteista vesistöille haitallisin on rikkidioksidi, joka yhtyy ilmassa olevaan veteen ja muuttuu rikkihapoksi. Vesistöt happamoituvat happosateen vaikutuksesta. Hapanta vettä valuu vesistöihin myös niiden ympäristöstä.

Happamoituneen veden tunnistaa rahkasammaleen lisääntymisestä. Happamoitunutta vesistöä voidaan hoitaa esimerkiksi kalkitsemalla, mutta hoitokeino on kuitenkin kalleutensa takia yleensä käytössä vain silloin, kun halutaan elvyttää harvinainen kalakanta.

Puhtaiden luonnontilaisten vesien happamuus on lähellä neutraalia (pH 7). Suomen vesistöt ovat normaalisti hiukan happaman puolella vesien luontaisen humuskuormituksen takia. Normaalisti pH on talvella hieman alhaisempi kuin kesällä. Kesällä levätuotanto kohottaa lievästi päällysveden pH-tasoa.

Vesieläimet kestävät eri lailla happamuutta. Jos pH-arvot eivät ole kalalajille sopivat, kutu epäonnistuu, poikaset eivät kuoriudu tai ne kuolevat.

Kuinka hapanta vettä eri kalalajit ja muut vesieläimet sietävät?

Ruokatieto, happamuuden sieto

Äyriäiset, simpukat, kotilot ja ravut eivät kestä hapanta vettä.

Raskasmetallipitoisuudet lisääntyvät happamassa vedessä

Hapan vesi irrottaa maaperästä alumiinia, joka saostuu kalojen kiduksiin. Tämä estää kalojen hapen saantia ja vaikeuttaa kalojen elämää. Happosateet ovat lisänneet elohopean kulkeutumista vesistöihin ja siten nostaneet kalojen elohopeapitoisuutta. Kun elohopeapitoisuus lisääntyy, kalat eivät enää sovellu ihmisten ravinnoksi.