Ruokatapojen muuttuminen 1900-luvulla

Porrin perhe joulupöydässä 24.12.1930. Kuvaaja Anton Porri Lahden museot / Lahden kaupunginmuseo
Vielä 1900-luvun puolivälissäkään ei ollut kaikissa kodeissa suotavaa, että lapset olisivat puhuneet ruokapöydässä ilman että heitä puhuteltiin. Pöydässä ei saanut naureskella, sillä se olisi osoittanut epäkunnioittavaa asennetta ruokaa kohtaan.

Lapset kokivat ruokailuhetken monesti ahdis-tavana. Tilannetta ei helpottanut se, että ruuat olivat monesti vain aikuiseen makuun sopivia.

1920- ja 1930-luvut

Maaseutuperheissä ruokatavoilla ei ollut niin suurta merkitystä kuin muissa perheissä. Kaikkein tärkeintä oli, että ruokailijat kunnioittivat ruokaa, sillä pettuvuodet kokeneet vanhemmat iskostivat lapsiinsa hartaan suhtautumisen ruokaan.

Pöydässä sai yleensä puhua, mutta ei nauraa, riidellä eikä höpöttää turhia. 

Useissa taloissa luettiin ennen ateriaa ruokarukous. Pöydässä sai yleensä puhua, mutta ei nauraa, riidellä eikä höpöttää turhia. Äiti saattoi jopa napauttaa lusikalla päähän lasta, joka käyttäytyi huonosti ruokapöydässä.

Yleensä maaseutuperheen jokaisella ruokailijalla oli oma lautanen, veitsi ja haarukka. Tavat eivät kuitenkaan olleet vielä täysin vakiintuneet. Joissakin perheissä ruokailuvälineinä käytettiin vielä lusikkaa ja puukkoa, mitä pidettiin kuitenkin hyvin vanhanaikaisena.

Ruuan kunnioittaminen oli myös työläisperheissä tärkeä asia. Tappelu ruokapöydässä oli ehdottomasti kielletty. Joissakin perheissä pöydässä ei saanut puhua mitään. Ruuasta piti aina kiittää. Ulos ei saanut mennä edes ruoka suussa, saati leipä kädessä.

Lautasliinoja työläisperheissä ei juurikaan käytetty. Arkisin ruuat tarjoiltiin kattiloista ja muista valmistusastioistaan.

Keskiluokkaisissakin perheissä pöydässä tuli käyttäytyä hyvin. Keskustelun piti olla hillittyä ja sivistynyttä. Puhumattomana pöydän ääressä aterioinutta pidettiin jopa huonotapaisena.

Jokaisella perheenjäsenellä oli oma lautasliina, joka oli yleensä kiedottu hopearenkaaseen. Naiset laittoivat lautasliinat syliin ja miehet työnsivät ne kaulukseensa. Yleensä ruoka tuotiin pöytään tarjoiluastioissa. Perunakattilaa tai paistinpannua ei nostettu pöytään.

1940-luku

Pulavuosina ruuan kunnioitus oli maaseudulla edelleen kaiken tapakulttuurin perusta. Ruokarukous kuului monen perheen tapoihin, vaikkei perhe olisi ollut erityisen uskonnollinen.

Ruokailu tapahtui yleensä hiljaisuuden vallitessa, sillä syötiinhän Jumalan viljaa. Leipä oli edelleen erityisasemassa, eikä sitä saanut koskaan heittää hukkaan.

Erityisesti lasten tuli olla hiljaa ruokailun aikana. Nauraminen ruokailun aikana oli ehdottomasti kielletty. Jos lapset tirskuivat pöydässä, he hiljenivät nopeasti, kun isä nosti hiukan päätään. Kahvipöydässä keskustelu ja seurustelu saattoi olla vapaampaa kuin varsinaisilla aterioilla.

Keskiluokkaisissa ja työläisperheissä pöytätavat näyttivät olevan sota-aikana yhtä tiukkoja tai kenties vielä tiukempia kuin rauhan aikana. Vaikka sodan aikana yleiset käytöstavat tuntuivatkin höllentyvän, lasten kasvatus pysyi edelleen tiukkana. Monessa perheessä luettiin ennen ateriaa ruokarukous, jolloin kaikki seisoivat ja vasta sitten sai istua, kun siihen sai luvan.

Kun aikuiset puhuivat, lasten piti olla hiljaa, paitsi jos he osallistuivat keskusteluun tai heiltä kysyttiin jotakin. Jos lapset melusivat, siitä saattoi seurata puhekielto. Pahimmassa tapauksessa huonosta käytöksestä tuli määräys mennä keittiöön jatkamaan ateriaa. Kaikkia ruokia oli opittava syömään ja lautanen oli aina syötävä tyhjäksi. Mitään temppuilua ruuan kanssa ei suvaittu.

Aterioilta ei luonnollisesti sopinut myöhästyä.

Ruokailuvälineitä opetettiin käyttämään jo varhain. Kyynärpäitä ei saanut pitää pöydällä ja selkä oli pidettävä suorana. Kaikilla ruokailijoilla oli oma lautasliina, ja lapsilla oli ruokaliina, joka sidottiin leuan alle.

Aterioilta ei luonnollisesti sopinut myöhästyä. Kaikki nousivat ruokapöydästä yhtä aikaa ja lukivat kiitosrukouksen tai ruuasta kiitettiin muulla tavalla. Tytöt kiittivät esimerkiksi niiaamalla ja pojat kumartamalla.

1950-luku

Arkena monet tavat olivat sekä työläis- että maaseutuperheissä mutkattomia ja perustuivat käytännön elämän helpottamiseen.

Maaseudulla noudatettiin osittain vanhoja tapoja, mutta myös uusia tapoja omaksuttiin. Pulla- ja leipätaikinan päälle tehtiin vanhan tavan mukaan ristinmerkki.

Ruokaa piti kunnioittaa, eikä pöydässä sallittu turhia höpinöitä. Vanhemmat ottivat aina ensin ruokaa, ja vasta sitten tuli lasten vuoro.

Useissa perheissä ei ollut arkisilla aterioilla pöydällä liinaa, ja perunankuoretkin jokainen laittoi pöydälle lautasensa viereen. Köyhimmissä perheissä syötiin edelleen ruoka pelkällä lusikalla, eikä veitsiä ja haarukoita juuri käytetty.

Perunankuoret jokainen laittoi pöydälle lautasensa viereen.

Keskiluokan perheissä pidettiin tiukasti kiinni perinteisistä hyvistä tavoista. Pöydällä ei saanut maata, kyynärpäitä ei saanut pitää pöydällä, ruoka suussa ei saanut puhua eikä veistä saanut laittaa suuhun. Pöydässä käytettiin yleensä liinaa sekä arkisin että pyhäisin. Perunankuoria ei saanut laittaa pöydälle, vaan niitä varten oli oma astia.

1960- ja 1970-luvut

Suomalainen tapakulttuuri yhtenäistyi merkittävästi 1960- ja 1970-luvuilla. Erot maaseutu-, työläis- ja keskiluokan perheiden ruokailutavoissa tasoittuivat.

Tapakasvatus oli erittäin vaihtelevaa perheestä toiseen. Joissakin perheissä tavoilla ei ollut niin väliä, mutta toisissa oli hyvinkin tiukka tapakasvatus. Lasten täytyi kuitenkin ehdottomasti noudattaa joitakin sääntöjä. Kädet pestiin ennen ruokailua ja ruoka-ajoista tuli pitää kiinni.

Vielä 1960-luvulla monessa perheessä opetettiin lapsille tiukat pöytätavat. Pöydässä oli oltava ajoissa paikalla, ruoka oli syötävä hillitysti, lautanen piti syödä tyhjäksi ja ruuasta kiitettiin.

Jos jokin ruokalaji ei kelvannut, lapsi leimattiin pahatapaiseksi. Joissakin perheissä ruokarukous kuului edelleen asiaan.

1970-luvulla lapsia ei enää pakotettu syömään, eikä tapakulttuuriin kiinnitetty juurikaan huomiota. Hyvät tavat tarkoittivat lähinnä sitä, että pöydässä oltiin ajoissa eikä syödessä saanut lukea.

1980-ja 1990-luvut

Varsinaisia pöytätapoja opetettiin lapsille enää harvassa perheessä. Tärkeimmät säännöt näyttivät olevan, että pöydässä oltiin yhtäaikaa, ettei pöydässä saanut lukea ja että kädet pestiin ennen ruokailua.

Kaikissa perheissä ei enää ollut arkisin varsinaisia yhteisiä ruoka-aikoja.

Kaikissa perheissä ei enää ollut varsinaisia yhteisiä ruoka-aikoja, varsinkaan arkisin, koska perheenjäsenten lisääntyneet harrastukset yms. aktiivisuus tekivät sen hankalaksi. Maanviljelijäperheissä yhteiset ruoka-ajat säilyivät kuitenkin huomattavasti muita perheitä säännöllisempinä.

 

Kuva: Porrin perhe joulupöydässä 24.12.1930. Lahden museot/Lahden kaupunginmuseo